Saturday, August 20, 2005

Tämän muistamme elokuisesta tiistaista

Yhtäkkiä olen jälleen tutussa virastohuoneessa korkean talon kuudennessa kerroksessa. Toisella puolellani istuu puoliso, toisella virkailija, seinältä hymyilevät monet lapsenkasvot valokuvakollaasissa. Puhumme tulevan pienen mahdollisista sairauksista ja vammoista, mutta yllättäen emme käsittele niitä kovin kauan. Sen sijaan virkailija haluaa tietää, missä vaiheessa adoptioneuvontaa mielestämme olemme. Hento arka toive alkaa orastaa sisälläni. Varovaisesti muotoilen lauseita joissa kerron, kuinka olemme kypsiä seuraaviin siirtoihin ja askeliin, vaikka joskus pelottaakin.

Sitten virkailija pohtii, olisiko tämä nyt tässä, tämä adoptioneuvonta. Hän sanoo tietävänsä kylliksi ja olevansa valmis suosittelemaan meitä lämpimästi vanhemmiksi eikä myöskään usko (kun sitä hermostuksissani utelen), että lautakunnalla on syytä epäröidä antaessaan meille luvan ryhtyä äidiksi ja isäksi. Kirjallinen selvitys meistä valmistuu kahdessa kuukaudessa. Olen varovainen vastatessani, vaikka sisällä tanssii ilo. Täytyy pysyä rauhallisena. Olemme valmiita.

Virkailija kysyy vielä, tahdommeko adoptiolasta sataprosenttisesti vai haluammeko vielä miettiä ja jatkaa tapaamisiamme hänen kanssaan. "Tahdomme adoptiolapsen, lapsemme" sanon vakaasti ja katson silmiin ensin puolisoa, sitten virkailijaa. Hetkessä oivallan, että tämän asian kanssa olen jopa vielä enemmän tosissani kuin silloin, kun sanoin puolisolle "tahdon" maistraatissa avioituessamme. Kun mies mutisee, että "niin, kyllä me tätä kaikkein eniten elämässä toivomme", hänen kasvoilleen leviää maailman kaunein valoisa hymy.

Ja sitten kaikki yhtäkkiä on ohi. "Näemme luultavasti seuraavan kerran sitten joskus, kun tulen teille seurantakäynnille tapaamaan lasta" sanoo virkailija kätellessään hyvästiksi. Lasta! Meidän lasta! Meille kotiin! Herttileijaa! Kävelemme puolison kanssa hissille sanomatta toisillemme sanaakaan, pihalla molempia vähän itkettää.

Kotona emme puhu asiasta sen kummemmin. Teemme arkisia juttuja; mies silittää paitaansa, minä tyhjennän tiskikonetta. Ilmassa väreilee kuitenkin tyyni hiljainen onni. Uutisoin siskolle tekstiviestissä, että neuvonta on ohi, nyt on paperisodan vuoro. Sisko kertoo ostaneensa kirpparilta pienen essun, joka on hyvä sitaista ylle, kun lapsemme joskus leipoo tädin kanssa. Oi!

Illalla juttelemme miehen kanssa sängyssä pitkään vaimealla äänellä: "ennen kuin pieni tulee, täytyy järjestää...", "ajattele sitten kun se lapsi...", "mieti miten ihanaa, että...".

Saturday, July 16, 2005

Sano muikku!

Koska meillä ei puolison kanssa ole parempaakaan tekemistä, olemme alkaneet ottaa valokuvia, jotka lähetetään adoptiohakemuksemme mukana Kiinaan. Kuvista käy sitten ilmi, kuinka meillä täällä eletään: miltä näytämme ja millainen on kotimme sekä lähisukumme. Valmiina on kolme otosta, niiden räpsiminen tuotti paljon päänvaivaa.

Ajattelimme fiksusti, että nyt on syytä kuvata kesämökkiä, sillä ennen ensi kesää kuvien pitäisi jo olla maailman äärissä. Puoliso pakkasi mökkireissulle mukaan siistin paidan ja housut sekä silitysraudan. Asiaankuuluvien toimenpiteiden jälkeen hän asettui mökin eteen "aamukahville". Oli melkein ilta, pöytä ja tuolit pönöttivät luonnottomassa asennossa, mutta näkyipä sentään kuvassa sekä mies että mökki ja taustalla järvi. Kädessä miehellä oli Hesari, minä tähtäsin kameralla niin, etteivät rapistuneet kohdat rakennuksen katonrajassa näy: No hymyile nyt! Ei tuollaista virnistystä! Ota sellainen isällinen, lempeä ilme!

Tosiasiassa mies häärää mökillä mieluiten pelkät kalsarit yllään, hakkaa halkoja auki sihautettu kylmä olut nojaamassa lähintä puuta vasten. Alushousuinen kaljamahainen hurjasti virnistävä mies pullo ja kirves kädessä ei kuitenkaan olisi ehkä sitä, mitä Kiinan viranomaiset haluavat nähdä.

Sitten oli minun vuoroni. Mitä äiti tekee? Äiti valmistaa keittiössä ruokaa, niin siis minäkin. Puin ylleni esiliinan, yleensä en koskaan käytä sellaista. Salaattiainekset vaikuttivat mukavan terveellisiltä ja värikkäiltä, siispä sellaisten kimppuun. Vielä oikea kuvakulma: kamala tiskivuori ei näy, vaan sen sijaan pihalta ikkunaa kohti kurottava omenapuu plus kodikkaat padat ja pannut seinälle ripustettuina.

Lopuksi vielä kotitalo. Puoliso ajoi nurmikon ensimmäistä kertaa tämän kesän aikana, minä hätistin kissat kauemmas. Naapurista juoksutimme muutaman laatikkokukan kohottamaan vaikutelmaa, kuskasimme likaiset kahvikupit pois portailta. Sitten kiivasta pohdintaa siitä, pitäisikö ulko-oven olla kuvassa auki: On psykologisesti hyvä, että ovi on ammollaan, se on niin kuin kehoitus että tervetuloa meille! No ei tosiaankaan, koko talo näyttää ihan röttelöltä, jos kaikki on auki ja rempallaan!

Kohta on suurten sukujuhlien aika. Sitten saamme vanhemmistamme, sisaruksistamme ja itsestämme pari edustavaa otosta, joten eiköhän tämä tästä.

Kuvauspäivän jälkeen tuli vähän väsymysitku. Miksemme voi ja uskalla ottaa kuvia siitä, mitä meillä ihan oikeasti on: minä makaamassa kulahtaneissa verkkareissa sohvalla katsomassa tosi-tv-ohjelmia telkkarista, ympärillä kamala pino kirjoja ja lehtiä ja muuta sotkua. Ehkä meistä tulee hyvät vanhemmat, vaikken todellisuudessa hymyilekään laittaessani ruokaa tai heiluessani imurinvarressa?

Ja niin, kiitos kaikille edelliseen kirjoitukseeni liittyvistä onnitteluista. Teitä on valtavan monta! Vuodestani tullee onnekas näin monien toivotusten saattelemana. Kommenttinne tuntuvat paitsi ujostuttavilta myös tosi hyviltä: laaja ystävällinen taustajoukko, joka seuraa matkaani. Kiitos!

Sunday, June 19, 2005

Kun kuningatar vieraili lelukaupassa

Ollakseni aivan rehellinen täytyy myöntää, että neljäs tapaamisemme virkailijan kanssa ei ollut mikään mullistava. Puhuimme itsestämme kasvattajina, mutta kaikki tuntui melko turhalta toistelulta ja pyörittelyltä: rajoja ja rakkautta, kyllä kyllä. Omia lapsuuskodin toimintamalleja oli ihan hauska vertailla, mutta kun meitä puolison kanssa pyydettiin kuvailemaan toisiamme muutamalla adjektiivilla, alkoi fiilis olla vähän kuin jossakin television parisuhdevisailussa. Ehkäpä tuostakin sitten jotain hyötyä oli.

Kotiin lähdimme kuitenkin iloisempina kuin yhdestäkään aiemmasta tapaamisesta. Virkailija nimittäin sanoi, että seuraava kerta (elokuussa) on joko viimeinen tai toiseksi viimeinen tapaamisemme. Sitten hän tietää tarpeeksi voidakseen kirjoittaa kotiselvityksen. Voisiko asia todella olla näin, voisiko syksyllä olla aika siirtyä adoptiomatkan seuraavaan vaiheeseen! Kelpaisimmekohan siis vanhemmiksi? Etenemme, ihanaa. Pahimpina hetkinä olen pelännyt, että olemme virkailijan edessä aina niin tuppisuita ja varautuneita, että hän roikottaa meitä neuvonnassa vähintään pari vuotta saadakseen edes jotakin irti.

Neuvonnan jälkeen astelin lähes huomaamatta pariin lastenvaate- ja lelukauppaan. Kävelin hyllyjen välissä kuin kuningatar; minulla oli oikeus olla ja ostaa vaikka putiikit tyhjiksi, omalle lapselleni. Tietenkään en vielä uskalla iloita aivan tosissani, mutta tahdoin ottaa kaiken irti tuosta valoisasta tunnelmasta, jonka vallassa olin.

Edellisen kerran kiertelin lelukauppoja aktiivisesti vuosia sitten, kun olimme vihdoin päättäneet jättää ehkäisyn pois ja alkaneet haaveilla pikkujälkeläisestä. Vierailut vähenivät kun yrityksemme kesti ja jouduimme pettymään joka kuukausi uudelleen, loppuivat sitten kokonaan. Jossain vaiheessa lapsettomuushoitoja en enää pystynyt edes kävelemään tavarataloissa vauvanvaateosaston halki tuntematta voimakasta pahaa oloa.

Hipelöityäni kivoja pieniä farkkuhaalareita ja kirkkaanvärisiä trikoopaitoja kyllikseni menin puistoon makailemaan nurmikolle. Suljin silmät ja käänsin kasvot aurinkoon. Yhtäkkiä huomasin poskille valuvan kyyneleitä. Tunnustelin oloani. Ei, en ollut erityisen surullinen tai erityisen iloinen, en väsynyt tai ärtynytkään. Lopulta luulen tunnistaneeni tunteen: itkin silkkaa ikävää ja kaipausta. Tulisi jo lapsi kotiin.

Friday, May 13, 2005

Se pieni

Useat ihmiset alkavat raskauden aikana nimittää kohdussa köllivää lasta joksikin, näin olen käsittänyt. Tarkoitan siis ilmiötä, jossa tulevat vanhemmat silittelevät äidin vatsaa ja kutsuvat sen asukasta jollakin hassulla hellittelynimellä, sanotaan vaikka rumpaliksi tai puuhapeteksi tai murmeliksi.

Meidänkin pitää kutsua tulevaa lasta joksikin, onhan hän puheessa läsnä päivittäin. Vaivihkaa nimitys on vakiintunut sanoiksi, jotka varmasti monet muutkin ovat kokeneet luontevimmiksi: "se pieni". Ympärille kietoutuu usein myös pari muuta sanaa, joten koko nimi voisi olla oikeastaan "sitten kun se pieni tulee". Muuten asiat polveilevat miten sattuu, mutta nuo sanat kuuluvat yhteen: "Sitten kun se pieni tulee, ei enää voida käyttää näin voimakkaasti hajustettua pesupulveria." "Minä en ainakaan edes ajattele työasioita sitten kun se pieni on tullut." "Sitten kun se pieni tulee, pidän sitä sylissä enkä päästä enää koskaan irti".

Se pieni.

Sieltä maailmalta.

Tänne meille asumaan.

Sunday, April 17, 2005

Keltainen ankka ja sen saaja

Olen käynyt erilaisilla lapsimessuilla työni vuoksi vuosia, mutta tänä viikonloppuna minussa oli ensimmäistä kertaa mukana myös toinen puoli: tuleva äiti. Kuljin messualueen läpi melko pikaisesti, en pidä suurista väkijoukoista, mutta ehdin kokea monenlaisia tunteita: haikeutta siitä, että paljon pohtimani imetysasiat eivät sitten koskaan tulleetkaan ajankohtaisiksi itselleni, liikutusta pikkuruisista taaperovaatteista, ärtymystä lapsiaan rumalla äänellä komentavista vanhemmista (omahyväinen, epärealistinen puuskahdus: "Noin en koskaan tule itse käyttäytymään...").

Hämmentävin keskustelu käytiin lelutiskillä, josta ostin lapsellemme sievän, keltaisen puuankan, jota voi vetää narussa. En huomannut tarjousta, jossa luvattiin kaupan päälle kaivertaa leluun lapsen nimi ja ikä. Siksi myyjän kysymys siitä, kenelle lelun ostan ja kuinka vanha sen saaja onkaan, häkellytti täysin. Spontaani "en tiedä" -vastaukseni puolestaan kummastutti ihmiset ympärillä.

Oikein pysähdyin, jälleen. Ostan leluja lapselle, jonka nimeä, ikää tai kotimaata en tiedä. Odotan tuntematonta ihmistä, joka tulee kuulumaan elämääni saapumisensa jälkeen aina. Yritän usein kuvitella kasvoja, ääntä, ilmeitä ja luonnetta, mutta en pysty. Toisinaan se pelottaa, toisinaan tuntuu valtavan surulliselta, mutta usein olen vain hämmentynyt, malttamaton ja onnellinen.

Laitoin ankan kaapin perälle, kun olimme miehen kanssa ihmetelleet sitä tuokion kuin kaksi idioottia: "Ajattele, että se meidän lapsi joskus koskee tätä samaa lelua mikä meillä on nyt kädessä!" Kontakti kai sekin häneen, joka joskus saapuu.