Saturday, August 20, 2005

Tämän muistamme elokuisesta tiistaista

Yhtäkkiä olen jälleen tutussa virastohuoneessa korkean talon kuudennessa kerroksessa. Toisella puolellani istuu puoliso, toisella virkailija, seinältä hymyilevät monet lapsenkasvot valokuvakollaasissa. Puhumme tulevan pienen mahdollisista sairauksista ja vammoista, mutta yllättäen emme käsittele niitä kovin kauan. Sen sijaan virkailija haluaa tietää, missä vaiheessa adoptioneuvontaa mielestämme olemme. Hento arka toive alkaa orastaa sisälläni. Varovaisesti muotoilen lauseita joissa kerron, kuinka olemme kypsiä seuraaviin siirtoihin ja askeliin, vaikka joskus pelottaakin.

Sitten virkailija pohtii, olisiko tämä nyt tässä, tämä adoptioneuvonta. Hän sanoo tietävänsä kylliksi ja olevansa valmis suosittelemaan meitä lämpimästi vanhemmiksi eikä myöskään usko (kun sitä hermostuksissani utelen), että lautakunnalla on syytä epäröidä antaessaan meille luvan ryhtyä äidiksi ja isäksi. Kirjallinen selvitys meistä valmistuu kahdessa kuukaudessa. Olen varovainen vastatessani, vaikka sisällä tanssii ilo. Täytyy pysyä rauhallisena. Olemme valmiita.

Virkailija kysyy vielä, tahdommeko adoptiolasta sataprosenttisesti vai haluammeko vielä miettiä ja jatkaa tapaamisiamme hänen kanssaan. "Tahdomme adoptiolapsen, lapsemme" sanon vakaasti ja katson silmiin ensin puolisoa, sitten virkailijaa. Hetkessä oivallan, että tämän asian kanssa olen jopa vielä enemmän tosissani kuin silloin, kun sanoin puolisolle "tahdon" maistraatissa avioituessamme. Kun mies mutisee, että "niin, kyllä me tätä kaikkein eniten elämässä toivomme", hänen kasvoilleen leviää maailman kaunein valoisa hymy.

Ja sitten kaikki yhtäkkiä on ohi. "Näemme luultavasti seuraavan kerran sitten joskus, kun tulen teille seurantakäynnille tapaamaan lasta" sanoo virkailija kätellessään hyvästiksi. Lasta! Meidän lasta! Meille kotiin! Herttileijaa! Kävelemme puolison kanssa hissille sanomatta toisillemme sanaakaan, pihalla molempia vähän itkettää.

Kotona emme puhu asiasta sen kummemmin. Teemme arkisia juttuja; mies silittää paitaansa, minä tyhjennän tiskikonetta. Ilmassa väreilee kuitenkin tyyni hiljainen onni. Uutisoin siskolle tekstiviestissä, että neuvonta on ohi, nyt on paperisodan vuoro. Sisko kertoo ostaneensa kirpparilta pienen essun, joka on hyvä sitaista ylle, kun lapsemme joskus leipoo tädin kanssa. Oi!

Illalla juttelemme miehen kanssa sängyssä pitkään vaimealla äänellä: "ennen kuin pieni tulee, täytyy järjestää...", "ajattele sitten kun se lapsi...", "mieti miten ihanaa, että...".