Thursday, August 17, 2006

Farkkuhaalarin tyhjyys

Toisinaan, en kovin usein, uskallan ostaa lastenvaatteita kirppikseltä. Koko on aina noin 80 cm. Silloin pukine on kaikkien maailman lakien mukaan aluksi liian suuri, mutta sopiva varmaankin myöhemmin. Sitten joskus, toivottavasti - lapsen ikää ja mittoja ei voi ennustaa.

En hommaa vaatteita niinkään hankkimisen ilosta, vaan puhtaasti näiden hetkien vuoksi:

On ilta, elokuussa ulkona jo pimeää, pesukone rykäisee viimeisen korinan ja voin avata luukun. Nostelen vaatteita narulle pihalle. Yhtäkkiä käteen tarttuu jotain pientä, puolison kalsareiden ja omien nuhjaantuneiden yöpaitojeni lomasta. Sehän on farkkuhaalari, jonka rinnuksessa komeilee Babar! Ja sitten heti perään löytyy piskuinen kissakuvioin kudottu villatakki!

Tällaisen pyykin ripustaminen on niin onnellista. Ikään kuin meillä olisi jo lapsi, kuin olisimme lapsiperhe. Vänkylä sujahtaisi vaatteisiin pienine jäsenineen ja huutaisi naama vääränä, jos olisi äkäisellä päällä tai ehkä vaikka ei olisikaan. Odotan kuolaa ja ruuanjämiä paidan etumuksessa, outoa.

Tuntuu ehkä maailman tyhjimmältä viikata lapsen vaatteita, kun ei ole lasta. Paperimme lähtivät Kiinaan viisi kuukautta sitten, miten aika eteneekin näin junnaten.

Juuri nyt taidan olla aika surullinen, jos uskallan pysähtyä vähän tutkiskelemaan mieltäni.