Friday, December 07, 2007

Kolmena lauseena

Eräänä aamuna tässä vasta kävelimme kohti korkeaa virastorakennusta, ikkunoissa oli valoja, tuuli. Nousimme hissillä ylös ja odotimme. Varmistimme vielä kerran, että mukana on kaikki tarvittava: virkatodistukset, rikosrekisteriotteet, selvitys uudesta työpaikasta, lääkärinlausunnot ja laboratoriokokeiden tulokset. Sosiaalityöntekijän huoneessa kaikki oli ennallaan, lasten valokuvia seinällä ja hänen oman tyttärensä kuva pöydällä. Istuimme tuoleihin pienen pöydän ympärille.

Virkailija katsoi meitä ja kysyi: miten tämä odotusaika on sujunut?

Mitä tuollaiseen voi vastata ja miten. Että välillä kaikki on kamalaa ja epäreilua, odotusajat pidentyvät eikä lasta kuulu tahi näy, maailma pyörii edelleen, asiat etenevät, ystävien jälkikasvu aloittaa koulun, vain me olemme samoja. Että joskus tuntuu kuin en jaksaisi odottaa enää hetkeäkään, sattuu ja itkettää, viskon sohvatyynyjä ja rähisen. Ja että sitten tulee taas varmuus: minähän jaksan ja odotan niin kauan kuin se on tarpeen, vaikken mitään suurta suunnitelmaa tässä kaikessa pystykään näkemään.

Olimme aika vaitonaisia, mutta niinhän me aina olemme.

Adoptiolupamme on ollut voimassa kohta kaksi vuotta ja nyt meidän piti kertoa, kuinka olemme sen ajan käyttäneet. Yritin muistella ja kuvailla, mutta juhlapyhät, lomat ja remontit olivat ajatuksen tavoittamattomissa, kaikki sulautui yhteen hämäräksi. Tajusin kipeästi, etten ole voinut nauttia odotusajasta kuten kenties voisin raskaana ollessani, koska laskettua aikaa ei ole, vaan pelkkä pitkittynyt kuukausien ketju ja pelko. Olen kuitenkin saanut kokea myös hetkiä, jolloin onni kirkastuu: saan lapsen, tulen äidiksi. Leimahduksia, sanoisi eräs Emilia. Silloin kuvittelen, millä äänellä luen Tatua ja Patua iltaisin, tai Maisaa.

Laskeuduimme hissillä alas, aulaan oli kyhätty jonkinlaiset joulumyyjäiset. Ostin pienen huovutetun kissan, koskin sitä ja ajattelin, että se on lapselle. Että joskus voin antaa otuksen ja siihen liittyy tarina.

Vähän myöhemmin postissa saapui kopio adoptiolautakunnalle osoitetusta lisäselvityksestä kansainvälisen adoptioluvan jatkamista varten. Sen lopussa kirjoitetaan: "Puolisot odottavat hartaasti saavansa toivomansa adoptiolapsen mahdollisimman pian. Odotusaika on tuntunut ajoittain raskaalta. Jatkolupaa ajatellen voimme edelleen suositella heitä lämpimästi adoptiolapsen vanhemmiksi.”

Siinähän se on, tämän blogin ja elämän sisältö tiivistettynä kolmeksi lauseeksi. Me saanemme luvan jatkaa odottamista. Näillä näkymin lapsi saattaa olla kotona vuonna 2009.

Wednesday, May 02, 2007

Aavelapsi bussissa

Nämä juhlapäivät ovat aina vähän surkeita, tahmeita, taustalla surumielisyys vaikka iloa olisikin. Kuinka jo tahtoisinkaan olla laittamatta kuuluisaan perunasalaattiini kourakaupalla mustapippuria, jotta lapsikin voisi sitä natustaa! Nyt annostelen mausteita holtittomasti, sivelen vankkoja valkosipulinkynsiä ja viipaloin ne sitten ruokaan, kaikki kymmenen. Ikävä ikävä ikävä.

Tuntuu liian usein ja vahvasti siltä, että jotain olennaista puuttuu elämästä. En osaa kahmaista täysiä osia onnesta silloinkaan, kun siihen olisi kaikki edellytykset (hiljainen mökki hektisen työrupeaman jälkeen, saunan ikkunasta avautuva järvimaisema, laineilla vaahtoa, paljaat kohmeiset varpaat ruohossa).

Mahdankohan harmitella sitten, kun perheemme on kasassa? Äkäillä, että olisi pitänyt osata ottaa kaikki irti vapaasta olemasta? Haluanko siinä vaiheessa tyrkätä irti lahkeeseen niistävän räkänokan edes hetkeksi?

Ajatuslapsi kulkee mukana, vaikkei ehkä vielä ole syntynytkään. Toisinaan hämmästyn, kun bussista pois noustessani seisonkin pysäkillä yksin. Pitkän ajomatkan aikana olen ehtinyt kuvitella pienen viereiselle penkille, nojaamaan ikkunaan. Kuokkiessani kotipihalla kukaan ei juokse luokseni, vaikka leikin ajatuksella. Illalla saan lukea rauhassa sängyssä. Melkein kuulen kutsun tulla silittämään ja peittelemään vielä kerran, arjessa on niin selkeä aukko.

Ja sitten hoksaan aina hätkähtäen, että kaksin tässä ollaan. Lapsettomana parina.

Toivottavasti en kuulosta aivan vinksahtaneelta. Olen joskus kuullut muidenkin odottavien adoptioäitien kokevan näin: lapsen kuvittelee vierelleen niin voimakkaasti, että tunne melkein säikäyttää kun sen tajuaa. Biologinen äiti tunnustelee tulevaa ihmistä kehossaan, potkuja ja heikotuksia ja sellaista. Ehkä tässä on samaa? En voi kasvattaa lasta kohdussa, mutta hän kasvaa ajatuksissa, tulee lähemmäs.

Monday, March 05, 2007

Kahden äidin kipu

Matkustin vieraaseen kaupunkiin haastattelemaan naista, joka antoi vuosia sitten lapsensa adoptoitavaksi. Junassa jo jännitti. Iltapäivällä istuimme toisiamme vastapäätä hämärässä hotellihuoneessa. Nauhuri pyöri hiljakseen, enkä ihan aina tiennyt, minne tai miten olisin katsonut.

Minulle kerrottiin, miltä tuntuu yrittää toipua synnytyksestä yksin, kun lapsi on jo viety pois ja rinnoista tihkuu maito. Miten ihmiset tulivat kysymään, missä vauva nyt on, kun vielä äsken kuljettiin kylänraittia maha pystyssä. Vuosien kuluessa yksikin valokuva olisi auttanut jaksamaan, hän sanoi. Hassun arkisetkin asiat huolettivat: sujuuko koulu hyvin, ymmärtääkö teini pysyä erossa vaarallisista porukoista.

Naisen suurin pelko, jatkuvasti jyskäämässä mielessä, oli se, että hän kuolee ennen kuin tapaa lapsensa. Tai että lapsi ehtii kuolla. Ettei hän koskaan saa tilaisuutta kuulla lapsen ääntä tai koskettaa.

Adoptio kadutti naista syvästi. Hän vaikutti niin voimakkaalta ja hauraalta.

Kohtaaminen hämmensi. Molemmilla meillä tyhjä syli ja lapsen ikävä, surua ja haaveita, mutta eri lähtökohdat. Tai ehkä sittenkin melko samanlaiset: yllätyksiä eteen viskelevä elämä, tilanteita, joihin ei aina voi vaikuttaa.

Kun erosimme, itkin vähäsen. En luultavasti koskaan saa mahdollisuutta tavata oman lapseni biologista äitiä. Tuo hetki oli kenties lähimpänä sitä. Ja mitä osasin sanoa, en oikein mitään. Mutta mietin tunteitani: syvää myötätuntoa, haikeutta, kiitollisuutta, vihaa maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, ymmärrystä. Kaikki kipeänä sekamelskana. Oli hyvä tavata.

Kertomuksella on myös onnellinen loppu, ainakin tavallaan, monella tavalla. Tuo nainen on saanut kontaktin lapseensa. He tapaavat tänä keväänä. Tärkeintä hänen mielestään on se, että lapsi on olemassa, sai elämän.

Tuesday, January 23, 2007

Vellipaniikki

Yöllä iski pyhä jysäys. Oivalsin, että herskyttelyni ja itkeskelyni on sysännyt käytännön asiat syrjään. Unelmoin lämpimästä käpertyvästä lapsesta, mutta tiedän aivan liian vähän siitä, miten häntä hoidetaan.

Kuinka usein vuoden tahi kahden vanha ihmistaimi syö? Mitä hän syö? Juodaanko velli tuttipullosta? Onko astiassa jokin suurempi reikä, että velli mahtuu ulos? Mikä sellaisen tuttipullon nimi on? Kuinka kauan päiväunet kestävät? Miten valitsen kurahaalarin, etten tule huijatuksi? Onko rattaat hankala nostaa bussiin, näyttää vähän siltä? Millaiset ovat hyvät rattaat? Miten vaippa vaihdetaan? Montako niitä kuluu vuorokaudessa? Mikä on maailman paras vaippa? Niitä on nimittäin hommattava! Millä peppu putsataan vaipanvaihdon jälkeen, pelkällä vedellä vai myös saippualla?

En saanut unta ymmärtäessäni riittämättömyyteni.
Valvoin melkein aamuun.
Kamalasti ahdisti ja vieläkin vähän.
En osaa mitään ja vellittä lapsi menehtyy!

Adoptiovanhemmat voivat mennä neuvolaan juttelemaan siinä vaiheessa, kun tieto lapsesta on saapunut. Sieltä saanee vihkosia, ohjeita ja sympatiaa - jos hyvin käy, suhtaudun vähän varauksella. Mutta tähän hätään on hankittava kirja, ohjekirja! Sellainen hyvä, josta löytyy tietoa päivärytmeistä ja muista tolkun asioista. Ja sitä sitten luetaan ja opiksi otetaan.

Vaan onhan tässä aikaa kartuttaa tietoja. Odotus jatkuu.

Vielä:
Viime kuukausina olen käynyt muutaman kerran sympaattisessa kiinalaisravintolassa, tarkoituksella ihan yksin. Syön, istun, katselen, kuuntelen. Henkilökunta on kiinalaista ja sisustus sekä musiikki sellaista tiedättehän. Nuo ovat minulle hiljaisia pyhiä hetkiä, jolloin ajattelen lasta niin kovasti että kaipuu kipristää koko kehossa.

Tekisi mieli sanoa sille sievälle hymysuu-tarjoilijalle, joka tuo pöytään tilaukseni, että aina häntä katsoessani mietin, miltä tuleva lapseni näyttää.