Monday, March 05, 2007

Kahden äidin kipu

Matkustin vieraaseen kaupunkiin haastattelemaan naista, joka antoi vuosia sitten lapsensa adoptoitavaksi. Junassa jo jännitti. Iltapäivällä istuimme toisiamme vastapäätä hämärässä hotellihuoneessa. Nauhuri pyöri hiljakseen, enkä ihan aina tiennyt, minne tai miten olisin katsonut.

Minulle kerrottiin, miltä tuntuu yrittää toipua synnytyksestä yksin, kun lapsi on jo viety pois ja rinnoista tihkuu maito. Miten ihmiset tulivat kysymään, missä vauva nyt on, kun vielä äsken kuljettiin kylänraittia maha pystyssä. Vuosien kuluessa yksikin valokuva olisi auttanut jaksamaan, hän sanoi. Hassun arkisetkin asiat huolettivat: sujuuko koulu hyvin, ymmärtääkö teini pysyä erossa vaarallisista porukoista.

Naisen suurin pelko, jatkuvasti jyskäämässä mielessä, oli se, että hän kuolee ennen kuin tapaa lapsensa. Tai että lapsi ehtii kuolla. Ettei hän koskaan saa tilaisuutta kuulla lapsen ääntä tai koskettaa.

Adoptio kadutti naista syvästi. Hän vaikutti niin voimakkaalta ja hauraalta.

Kohtaaminen hämmensi. Molemmilla meillä tyhjä syli ja lapsen ikävä, surua ja haaveita, mutta eri lähtökohdat. Tai ehkä sittenkin melko samanlaiset: yllätyksiä eteen viskelevä elämä, tilanteita, joihin ei aina voi vaikuttaa.

Kun erosimme, itkin vähäsen. En luultavasti koskaan saa mahdollisuutta tavata oman lapseni biologista äitiä. Tuo hetki oli kenties lähimpänä sitä. Ja mitä osasin sanoa, en oikein mitään. Mutta mietin tunteitani: syvää myötätuntoa, haikeutta, kiitollisuutta, vihaa maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, ymmärrystä. Kaikki kipeänä sekamelskana. Oli hyvä tavata.

Kertomuksella on myös onnellinen loppu, ainakin tavallaan, monella tavalla. Tuo nainen on saanut kontaktin lapseensa. He tapaavat tänä keväänä. Tärkeintä hänen mielestään on se, että lapsi on olemassa, sai elämän.