Wednesday, November 18, 2009

Lapseni nukkuu




Jos ojennan kättäni vähän, yletyn silittämään lapseni poskea. Kosken varovasti, hän tuhisee punaisessa unipussissaan peukalo suussa, ohimolla hikipisaroita. Olemme kotona, lapsi on tuossa, ihme tässä, etsin vielä sanoja kaikelle, kerron pian lisää.

Olen hyvin onnellinen.

Monday, October 26, 2009

Viimeinen ilta

Voiko tämä olla nyt tässä, viimeinen ilta.

Viikon aikana kaupoissa juostessani olen oivaltanut yhä uudelleen, kuinka vähän tiedän lapsestani.

Onko hänellä usein ummetusta? kysytään apteekissa.
Osaako hän jo istua? kysytään vaunumyymälässä.
Juoko hän pullosta vai mukista? kysytään lastentarvikeliikkeessä.
Mitä rokotuksia hän on saanut? kysytään terveyskeskuksessa.

Vastaan aina samoin: En tiedä, emme ole saaneet häntä vielä.

Pakkaan laukkuun viimeisiä lastenvaatteita (mikä koko olisi sopivin? en tiedä) ja kuljeskelen ympäri hiljaista kotia (pitääkö jo laittaa turvaportti rappusiin? en tiedä). Lähialepassa arastuttaa ostaa vauvan purkkiruokaa, luumusosetta. Puoliso lepää sängyllä hetken voipuneena, ihmettelee vain, lykkää sitten vielä yhden satsin vaatteita pesukoneeseen ja tipauttaa matkalaukkuun punaisen helistimen. Sellainen oli kuvassa, jonka saimme tytöstämme.

Kohta täällä asuu lapsi ja sitten vasta opin tietämään, millainen hän on.

Minusta tulee äiti ihan kohta.

Onni pelottaa, huiman suuret tunteet läsnä.

Aamulla tarkistan asiakirjat, napsautan kiinni kapsäkkien lukon, kävelen alas noita portaita jotka näkyvät tämän huoneen ikkunasta, appiukko vie lentokentälle, hänen autoonsa on jo asennettu turvaistuin, miten kauas matkustankaan, en oikein ymmärrä tätä kaikkea.

Tapahtuuko tämä minulle!

Palaan takaisin lapsi sylissäni.

Kerron hänestä, kun tulemme kotiin. Nyt pitää mennä vähän itkeskelemään ja pestä kylpyhuone.

Wednesday, October 14, 2009

Rohkeasti suomea, alusta alkaen

Aloin jo adoptiomatkan varhaistaipaleella säilöä meitä ja lasta koskevia asiakirjoja paksuun siniseen mappiin. Viime viikkoina se on pullistunut nopeammin kuin koskaan, mutta olen myös ehtinyt selailla varhaisimpia papereita.

Ne liikuttavat, muistan niin hyvin vielä.

Kuinka kirjoitimme virkailijalle selvitystä lapsuuskodistamme ja elämänarvoistamme, minä ja puoliso, molemmat eri huoneissa, hermoilimme kelpaammeko koskaan.

Miten sain eräänä yönä itkukohtauksen, koska olin varma, että rikosrekisteriotteeni paljastaa minun syyllistyneen tietämättäni johonkin törkeään lakirikkomukseen, joka estää adoption.

Miltä tuntui eräänä hämärtyvänä iltana tulla töistä kotiin, työntää käsi postilaatikkoon ja avata kirje, jossa kerrottiin, että olemme saaneet luvan tulla vanhemmiksi.

Millaista oli jättää kaikki allekirjoitetut kaavakkeet postivirkailijalle, kuori oli ruskea, seurata netistä, kuinka ne kiersivät maailman ja saapuivat Kiinaan.

Siitä on vuosia jo.

Ihmiset ovat viime aikoina kyselleet minulta usein, kuinka kauan odotimme lasta. Vuosien lukumäärän kuullessaan monet kohkaavat ja päivittelevät:

Miten te jaksoitte? Sen on täytynyt olla kamalan raskasta, eikö?

Ei minulla ole paljon vastattavaa.

Me jaksoimme, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Nyt, tässä ei olla rakentamassa perusteetonta sankaritarinaa, vaan ryhtymässä vanhemmiksi.

Ja odotuksen suru, eihän se katoa, mutta muuttaa merkitystään ja hälvenee, saa tarkoituksen, jollaista en osannut kuvitella kivun keskellä.

Nämä vuodet toivat tämän lapsen meille.

Olen ajatellut kaiken kiireen keskellä paljon heitä, jotka odottavat lastaan yhä. Ehtisinpä ahkerammin lukea ja klikkailla vanhempia merkintöjäni takaisin auki, julkisiksi (sen aion siis tehdä, kysyjille tiedoksi, merkintöjä on yhteensä reilut 120, ohoh). Ne voisivat lohduttaa paremmin kuin nämä äsken kirjoitetut sanat, jotka väkisinkin jäävät puolitiehen. Jos minä jaksoin ja selvisin kaiken sen synkkyyden läpi, pessimistinä ja hajalla, jaksavat monet muut paljon paremminkin.

Sitä paitsi!

Jos en olisi jaksanut, en olisi saanut olla läsnä siinäkään hersyvässä tilanteessa, jossa matkasin ensimmäiselle lastenneuvolakäynnille. Mukanani ei tosin ollut lasta, vaan ainoastaan hänen kuvansa ja mittansa. Sain kuulla, kuinka paljon lapseni syö ja nukkuu, ehkä. Paras ohje oli kuitenkin reipas ja kannustava vinkki:

Puhutte sitten sille teidän lapselle rohkeasti suomea heti alusta saakka!

Saturday, October 03, 2009

30 yötä...

siihen, että saan lapsen syliini!





(sanaton olo)

Saturday, September 26, 2009

On:

Allekirjoitettu tärkeitä papereita. Kiistelty Kansaneläkelaitoksen kanssa ja selviydytty voittajana. Tutustuttu Huuto.netin ihmeisiin. Huudettu sieltä jonkinlaisessa tasapainottomuuden tilassa lapselle tonttupuku. Ostettu myös pieniä punaisia ja sinisiä sukkia. Oltu aikaansaamattomia oikeasti tarpeellisten hankintojen suhteen. Otettu valokuvia viisumihakemukseen. Vaihdettu keittiön kaapeista hyllypaperit ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Maksettu laskuja. Otettu rokotuksia. Lainattu matkalaukkuja. Selvitelty vakuutuksia. Tiivistetty ikkunoita. Laskettu lomapäiviä. Varattu lentoliput. Vertailtu hotelleja. Laadittu listoja. Siivottu komeroita. Hommattu helistin. Kerätty omenoita pihalta. Noukittu portailla toukokuusta saakka lojunut vanha lenkkari roskikseen. Luettu lastenkasvatusoppaita. Soitettu neuvolaan. Soiteltu muiden samaan aikaan matkalle kanssamme lähtevien perheiden kanssa. Meilaitu heidän kanssaan vielä enemmän. Kirjoitettu matkasuunnitelma yhteisvoimin. Varattu hammaslääkäri. Täytetty vauvakirjaa. Suunniteltu videokameran ostamista. Laskettu euroja. Lähetetty siskolle hermostunut tekstiviesti ostoskeskuksen humusta: ovatko kaikki pinnasängyt saman kokoisia, minkä kokoinen lakana muka on oikea. Tehty tulevaisuudensuunnitelmia. Sullottu vinttiin tavarat, joita ei lähivuosina tarvita. Poistettu keittiön kaapeista pastapusseja ja kuivakeittoja, joiden parasta ennen -päiväys oli kaksi vuotta sitten. Lehteilty Kiina-aiheisia opaskirjoja. Selvitelty tuttipullon ja nokkamukin käytäntöä, eroja ja yhtäläisyyksiä. Porattu reikiä seiniin ja ripustettu niihin asioita. Todettu, että pitää hankkia hiusharja lapselle ja kirjoitettu asia muistiin. Esimerkiksi.

On myös:

Riidelty kotona enemmän kuin aikoihin, vaikken tästä mielelläni kerrokaan. Odotusajan auvo ja sees eivät ole kovin läsnä, on kiire, on kiire, stressaa.

Nalkutan puolisolle paljon. Haluan kaiken valmiiksi heti. Hermostun, kun hän ei piilota sähköjohtoja nyt vaan sanoo tekevänsä sen vasta ensi viikolla. Ärsyynnyn jopa hänen tyyneydestään. Eikö tämä muka kosketa sinua lainkaan, kehtaan kysyä. Pyydän sentään anteeksi aika pian.

Kuvittelin näiden kuukausien olevan paljon rauhallisempia, jonkinlaista onnellista lillumista, vihdoin se mystinen olotila, jolloin saan ja uskallan ajatella lastani, keskittyä häneen, häneen vain.

Mutta on eniten:

Ajateltu lasta. Rakastettu. Tuijoteltu hänen kuviaan. Yksi kuva on jääkaapin ovessa, toinen yöpöydällä, kolmas töissä, neljäs laukussa aina mukana, viides eteisen peilissä.

Lapsen jokainen piirre on tuttu ja ihana.

Ehdin sentään hengittää ja olla onnellisempi kuin koskaan.

Tuesday, September 15, 2009

Onni pelko onni

Kollega tuo pöydälleni sievän korun. Hän haluaa antaa sen lapselleni, koska se, että olen saanut lapsen, on koskettanut häntä.

Naapuri hehkuttaa aidan takaa hakiessani aamun lehteä: mieletöntä, siis aivan mahtavaa, onnea!

Esimies läjäyttää työpisteeseeni säkillisen hiekkaleluja. Ne voi kuulemma laittaa kellariin tai vinttiin odottamaan, ne ovat hänen tyttäreltään minun tyttärelleni.

Kaukaisempi työkaveri kiirehtii kaksi kerrosta alempaa luokseni kuultuaan uutisen, halaa, kyyneleitä pyyhkii.

Lapsuuskotini alakerran naapurit postittavat yllättäen paketin, jonka sisältä paljastuu pieni vaatekerta. En ole tavannut heitä pariinkymmeneen vuoteen.

Lukioaikainen ystävä lähettää sähköpostin, jossa on kaunein runo.

Ystävä askartelee monta iltaa kuvakirjaa, jota lapseni voi joskus lukea.

Vuosien takainen poikaystävä itkee onnesta puhelimessa.

Monet ovat itkeneet.

Te sadat onnittelette. Teidän joukossanne on adoptiovanhempia, lastaan odottavia, biologisia äitejä ja isiä, lapsettomia, niitä jotka eivät lapsista edes pidä, teinejä, isovanhempia. Teidän joukossanne on myös adoptoituja nuoria ja aikuisia sekä ainakin yksi lapsensa adoptoitavaksi antanut äiti.

Tämä kaikki liikuttaa minua syvästi. Että voin vihdoin jakaa osan onnestani – ja että se otetaan vastaan. Että se ylipäänsä kiinnostaa. Kuin maailma valostuisi.

Kun joku mainitsee lapseni nimen, kiinalaisen tai sen yhden, jonka olemme hänelle lisäksi valinneet, sydän tuntuu pakahtuvan. Tai kun kirjoitan lennokkaasti nimeni lomakkeissa kohtaan, jossa lukee viivan alla: äidin allekirjoitus.

Mutta!

Hetkinä, jolloin en pakahdu onnesta, olen usein hyvin peloissani. Öisin valvon. Sillä tästä on tullut totta, minulla on suunnaton vastuu. Osaanko olla äiti? Riittääkö minun parhaani? Kuinka paljon hajottavia toiveita ja voimia olen ehtinyt ladata itseeni pitkän ja kipeän odotuksen aikana? Pääsenkö niistä irti?

Pelkoni hämmentää ja hävettää. Jotenkin kuvittelin aina, että olisin tässä vaiheessa paljon jalostuneempi, parempi ihminen, mutta olen edelleen sama keskeneräinen.

Tahtoisin kirjata muistiin kaikenlaista käytännöllistäkin toimintaa (kiitos vaununeuvoista ja muista!). Juuri nyt kuitenkin vain tämä:

Pyykkinarulla roikkuu ja kuivuu kaksi pikkuruista potkupukua, on kuivunut jo pari päivää, käyn välillä tuijottelemassa niitä, en raaski laittaa kaappiin. Että saan tällaisenkin asian elämässä nähdä, omassa kodissani, miten onnellista se onkaan.

Sunday, September 06, 2009

Pieniä ja suuria

Mietin joka päivä, kuinka on mahdollista, että olen saanut osakseni näin suuren onnen. En voi ymmärtää sitä. Pieniä hetkiä, jollaisia en osannut kuvitella. Esimerkiksi tällaisia:

Makaan sohvalla ja pälpätän puhelimessa siskon kanssa siitä, kuinka lapsemme, serkukset, voivat muutaman vuoden kuluttua yöpyä teltassa tuossa pihalla. Jos haluavat. Mutta että se on varmaankin heistä kivaa. Ja että jätän sitten ulko-oven raolleen, jotta tytöt voivat tulla sisälle heti, jos heitä alkaa pimeä pelottaa.

Kesken puhelun puoliso huutaa yläkerrasta, että hänellä on tärkeää asiaa. Kysyn, eikö se voisi odottaa, rönsyilevä keskustelu on vasta puolessavälissä. Ei voi, kuulemma, pitää heti mennä katsomaan.

Ylhäällä paljastuu pahvilaatikoiden sekasorto. Mies on kaikessa hiljaisuudessa purkanut vintistä näkyville vuosia sitten ostetun pinnasängyn, koonnut sen ja esittelee nyt kummissaan: tiesitkö, että sängynlaidan saa kolmeen eri asentoon!

Se oli kiireellinen asia, ymmärrän.

Ja tässä samassa yhteydessä esitän muutamia kysymyksiä, joita en ehkä koskaan uskonut esittäväni. Mikäli joku teistä viitsii vastata, arvostan sitä suuresti:

Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan lastenrattaita?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan kantoliinaa?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan syöttötuolia?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan turvakaukaloa autoon?
Minkälaisia seikkoja olisi otettava huomioon hankkiessaan sitteriä?

Ehkä takerrun näistä konkreettisista kirjoittamiseen kuitenkin osittain siksi, että suurempia tunteita on vaikea sanoittaa.

Esimerkiksi.

Olen ajatellut lapseni biologista äitiä näinä viikkoina hyvin paljon, itkenytkin. Mitä hän on tehnyt, minkä aarteen meille antanut, kuinka vahva hän on ollutkaan. Eikä hän lainkaan tiedä, kuinka hänen lastaan rakastetaan jo nyt. Enkä saa koskaan kertoa sitä hänelle. En voi tehdä enempää kuin pitää syntymä-äidin läsnä lapsen arjessa, en anna lapsen unohtaa.

Etten voi kiittää häntä, joka antoi minulle elämäni suurimman lahjan eikä tehnyt sitä antamisen ilosta, kevein mielin.

En osaa kirjoittaa tästä aiheesta enempää.

…..

Kysyjille: Pääsemme hakemaan lapsen kotiin aikaisintaan parin kuukauden kuluttua. Nyt on aika opetella uudenlaista odottamista, käyttää aika hyödyksi.

Saturday, August 29, 2009

Esimerkiksi näin minusta tuli äiti

Elämäni onnellisimmasta päivästä muistan parhaiten välähdykset. Haluan muistaa ne aina. Nämä.

Istun bussissa, minulla on ylläni ruskea mekko ja violetit kengät, tukka sotkuisella poninhännällä. Töihin menossa, puolimatkassa. Kuuntelen Kate Bushia. Pidän kännykkää kädessä. Yhtäkkiä se soi. Puhelimessa sanotaan: teillä on nyt pieni tyttö, vauva vielä, pääsettekö tulemaan, olisi kolme kuvaa ja tietoja. Muutakin puhutaan, mutta se ei jää mieleeni.

Alan vapista, itken vähän, joku nainen kääntyy katsomaan, jään seuraavalla pysäkillä pois, se on lasten liikennepuiston vieressä. Mp3-soittimeni tipahtaa bussin portaisiin ja ehdin poimia sen vasta viime hetkellä ennen kuin ovet sulkeutuvat.

Seison pysäkillä. Soitan puolisolle, hän puhuu toista puhelua eikä vastaa. Soitan siskolle, huokailen ja niiskutan, puhun epäloogisesti (kertoo hän myöhemmin. Tähän tapaan, kuulemma: ”Meillä on nyt lapsi, vuoden vanha!” ”Ihanaa, koska hän on syntynyt?” ”No tänä vuonna, keväällä.”). Soitan uudelleen puolisolle. Olen niin monta vuotta kuvitellut tämän hetken ja sanat, nyt saan soperrettua ainoastaan: onnea isälle.

Puoliso lupaa tulla hakemaan minut heti. Kävelen edestakaisin hiekkakentällä pysäkin takana. Soitan töihin ja kerron, että tänään en saavu paikalle, koska minusta on tullut äiti. Esimies alkaa itkeä. Hän sanoo, että minusta tulee hyvä äiti.

Puoliso ajaa paikalle. Tuttu automme näyttää vieraalta, en tunnista sitä heti. Matkaa virastoon on noin kilometri, olemme käyneet siellä usein. Puoliso ajaa harhaan, päädymme epämääräiselle varikkoalueelle. Emme puhu, itken.

Yhtäkkiä olen aivan varma, että kuvittelin koko puhelun. Olen kauhuissani. Varmistan kännykästä: jostakin numerosta minulle on soitettu. Mutta jos se olikin puhelinmyyjä?

Kaksikymmentäkaksi minuuttia ensimmäisen puhelun jälkeen seisomme viraston aulassa ja soitan virkailijalle, että olemme saapuneet. Tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut tunteja. Hän sanoo tulevansa luoksemme papereiden kanssa. Papereiden! Tämä on siis totta. Seisomme ja odotamme, puolison käsi on ympärilläni. Virkailija kävelee portaita alas ja hänellä on kädessään keltainen muovikansio.

Istumme virkailijan huoneessa. Hän asettaa pöydälle eteemme kolme valokuvaa. Katson niitä ja itken. Virkailija puhuu jotakin, mutta en ymmärrä mitään. Katson pieniä kasvoja kuvassa ja tunnen, miten rakkaus valtaa koko ruumiin. En pysty puhumaan. Toistelen älyttömiä lauseita: Miten me saatoimme saada näin ihanan lapsen. Hän on niin pieni. Miten tämä voi olla totta. Miten joku voi olla noin täydellinen.

Virkailija kertoo meille lapsemme nimen. Puoliso on mykistynyt eikä sano mitään. Kun lähdemme huoneesta, hän lähtee hurjaa kyytiä kävelemään aivan väärään suuntaan ja virkailijan on ohjattava häntä.

Jostain syystä emme palaa autoon, vaan suuntaamme virastotalon takana olevaan puistoon. Puoliso puristaa sormissaan kirjekuorta, jossa kuvat ja lomakkeet ovat. Pysähdymme, kaivamme kuvat esiin. Kävelemme ja katsomme kuvia, emme voi seisahtua nyt.

Puoliso joutuu palaamaan hetkeksi töihin. Sisko pyytää minut luokseen. Nousen bussiin ja astelen suoraan istumaan. Kuski huutaa kiukkuisesti perään, käskee näyttämään matkakortin. Huomaan, että Kate Bush soi taskussa yhä. Kädessäni on kirjekuori ja siellä kaikki, mitä tiedän lapsestani. Puolitoista kilometriä ennen siskon kotia ymmärrän, että bussi kulkee liian hitaasti. Jään pois ja tilaan taksin.

Istumme siskon parvekkeella, ulkona on maailman kaunein kuulas syyspäivä. Katsomme kuvia ja puhumme siitä, kuinka onnellinen tämä hetki on. Vihdoinkin. Siskon lapsi herää päiväuniltaan ja kiipeää unisena äitinsä syliin. Näytämme hänelle valokuvaa: tässä on serkkusi. Hän tahtoo ottaa kuvan käteen, mutta en uskalla antaa. Ettei se repeä.

Menen vanhemmilleni, istun heidän olohuoneessaan. Isä kirjoittaa paperille lapseni nimen ja syntymäajan, jottei unohda. Hän katsoo virkailijan antamaa karttaa Kiinan maakunnista. Siihen on keltaisella korostustussilla merkitty paikka, jossa lapsemme asuu. Isä sanoo: että tällainenkin kolkka maailmassa on, ennen en tiennyt sitä. Puolison isä sanoo puhelimessa, kuultuaan uutisen kesken matkan: nyt pitää ajaa tien sivuun, tuntuu sisällä jotenkin omituiselta.

Olen kotona, puoliso seisoo eteisessä. Pitäisi mennä kauppaan, meillä ei ole mitään ruokaa. En ole syönyt koko päivänä. Puoliso kysyy, mitä täytyisi ostaa. En osaa vastata. Ehdotan: Tuo vähän kaikkea. Samppanjaa. Ja joku kakku. Puolen tunnin kuluttua puoliso palaa. Hän on ostanut samppanjaa, litran suklaajäätelöä ja pahaa leipää, jollaista emme koskaan syö.

Makaan pihatuolissa ja luen onnittelutekstiviestejä. Naputtelen vastauksia, tuntuu tärkeältä reagoida viesteihin heti. Ajattelen, että tämä tapahtuu nyt. Että nyt on tämä päivä ja minä olen äiti lähes kymmenen vuoden haaveilun jälkeen. En itke, olen oudon rauhallinen. Katson omenapuita.

Olen taas sisällä kodissa. Makaamme puolison kanssa vierekkäin sängyssä ja katsomme jälleen valokuvia. Tuntuu, että jotain on tehtävä. Puoliso menee täyttämään tiskikoneen, minä siirryn sohvalle. Sen jälkeen huomaamme, että valokuvia ei löydy mistään. Olemme kauhuissamme, säntäilemme huoneesta toiseen. Kuvat löytyvät yöpöydältä.

Istumme pihaportailla ja avaamme samppanjan. On jo pimeää. Kilistämme laseja, sanomme lapsemme nimen, itkettää. Mutta ulkonakaan emme malta viipyä. Palaamme olohuoneeseen. Kuljeskelemme ympäriinsä ja aina kohdatessamme seisomme pitkään kädet toistemme ympärillä. Olemme hiljaisia. Emme avaa televisiota emmekä laita musiikkia soimaan. Hukkaan samppanjalasin, sitten toisen, otan uudet tilalle.

Seison lastenhuoneessa ja katson seiniä, ikkunasta ulos, lautalattiaa. Painan otsani viileään lasiin. Katson kuvaani pienestä peilistä, näytän kauniilta. En tunne mitään muuta kuin onnea. Olen vakaa, olen omalla paikallani. Ajattelen: näin elämäni piti mennä. Vaihdan päälleni yöpaidan. En jaksa mennä suihkuun, yhtäkkiä olen äärettömän väsynyt.

Taas makaamme sängyssä, olemme käymässä nukkumaan. Kumpikaan meistä ei lue kirjaa, siten ei ole käynyt kertaakaan suhteemme aikana. Olisitko voinut uskoa, kuinka ihanan lapsen saamme? kysyn puolisolta, jälleen kerran. Olemme kysyneet sitä toisiltamme koko illan, vuorotellen. Siihen ei tarvitse vastata, hymy riittää. Puoliso ei ole koskaan näyttänyt yhä onnelliselta. Uni tulee heti ja kestää koko yön.

Aamulla katson ensimmäisenä lapseni kuvaa ja itken vähän. Sitten nousen. Löydän eri puolilta kotia lukuisia samppanjalaseja, pianon päältä, kirjahyllystä, lattialtakin. Kustakin niistä on hörpätty vain kerran tai kaksi.

Tuesday, August 25, 2009

Epäpäivitys

Tämä ei ole merkityksellinen postaus (kuten edellinen!), mutta kyselijöille tiedoksi saatettakoon seuraava.

Klikkailin melkein kaikki vuosien varrella kirjoittamani merkinnät pois näkyvistä toviksi. Tuli tarve lukea ne rauhassa uudelleen ja varmistaa, ovathan kaikki julkaisukelpoisia nyt, kun tunnen vastuuta myös pienestäni.

Kirjoitukset palaavat lähiaikoina, luultavasti ennallaan, ja lisääkin seuraa pian. Adoptiomatka on vasta alussa!

Kiitos onnitteluista, uskomatonta, että teitä on noin paljon!

Monday, August 24, 2009

Nyt!

Tänään kello 11.46 minusta tuli äiti. Matkasin bussin takapenkillä, kun kännykkä alkoi väristä. Rauhallinen virkailijaääni puhelimessa kysyi, istunko tukevasti. Sitten se kerrottiin. Jäin seuraavalla pysäkillä pois, soitin puolisolle. Muuta en oikein muista tarkkaan.

Yritän löytää sanoja.

Yritän löytää sanoja tälle hämmentyneelle onnelle, jollaista en ole koskaan ennen kokenut.

Ei onnistu. Kädet vapisevat, hengästyttää.

Kuvaisinko kenties vaikka näin.

Tässä tietokoneen näppäimistön vieressä on juuri nyt kuva, jossa sitteriin asetettu lapsi katsoo haastavasti kameraan. Hänet on puettu rumaan vaaleanpunaiseen asuun. Hän on uskomattoman kaunis. Hänen pienet sormensa ovat tarttuneet tiukasti punaisen helistimen ympärille. Toinen käsi on nyrkissä, suu puoliksi auki. Hänellä on hassu musta töyhtötukka ja jaloissa valkoiset sukat. Kun tarkkaan katsoo, taustalla näkyy rivissä ruskeita pinnasänkyjä.

Hän on vasta puolivuotias. Hän on tyttö. Hän pitää musiikista ja seuraa katseellaan lelua, jos sitä heilutetaan kasvojen edessä. Hän nukkuu hyvin. Hän ei naura ääneen.

Juuri muuta en tiedä, mutta tämä riittää nyt.

Kuvassa on minun lapseni, hän tuntuu omalta. Meillä on samanlainen nenä. Tahtoisin pitää kuvaa kädessäni koko ajan, silitellä, mutta pelkään siihen jäävän sormenjälkiä. Sanon hiljaa hänen nimensä, se alkaa kuulostaa koko ajan tutummalta. Hän on olemassa ja minulla on hänen kuvansa.

Miten onnellinen päivä tämä on, kaiken koetun odotuksen arvoinen tuhannesti.

Kerron enemmän, kun tokenen. Nyt täällä avataan samppanja ja keskitytään hengittämään. Kiitos mukana kulkijoille ja myötäeläjille, saa onnitella!

Tuesday, July 14, 2009

Puolison romanttinen syntymäpäiväyllätys

Täytin eilen vuosia. Puoliso oli hehkuttanut jo viikkoja, kuinka mahtavan lahjan hän on minulle keksinyt. Se pitäisi kuulemma tilata internetistä, eikä välttämättä ehtisi perille aivan merkkipäiväksi. Että enhän pahastuisi. Vakuutin, etten tarvitse muuta kuin maatuskan – olen haaveillut ja puhunut puisesta nukkejoukosta jo vuosia.

Silti hykerrytti. Mikä olisikaan tuo jymy-yllätys.

Tuli syntymäpäivän ilta. Minut istutettiin sohvalle, eteen iskettiin kuohuviini ja vadelmaleivos. Suuri hetki oli lähestymässä. Puoliso seisahtui eteeni ja lausui juhlallisesti, itseensä ilmeisen tyytyväisenä:

- Onnea, rakas. Olen ostanut sinulle kesälomarahoillani Upo-kylmäkeskuksen!

En ensin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Sain selvennyksen: laadukas jääkaappi-pakastinyhdistelmä, joka tarjoaa teollista jäähdytystehoa.

Purskahdin tyrskivään itkuun. Puoliso alkoi hämmentyä.

- Suunnittelin, että voit sitten säilöä sinne paljon paremmin kaikkia terveellisiä ruokia, kun lapsi tulee.

- Halusin vain sen maatuskan. En halua mitään tuollaisia aikuisten lahjoja.

- Mutta kylmäkeskus on vähän kuin maatuska. Sinnekin saa kaikkea sisälle.

Keskustelu jatkui pitkään ja polveilevasti.



Sotatila ja suru sivuutettiin vielä saman illan aikana, syntymäpäivä päättyi hyvin. Saan maatuskankin.

Ja ehkä on ihan kiva, että meille tulee uusi kylmäkeskus (jonka nollatilassa tuotteet säilyvät jopa kolme kertaa pidempään kuin normaalissa jääkaappilämpötilassa).

Ajatus oli kaunis.

Vaikka oli vanhakin jääkaappi ihan hyvä vielä.

Kiinasta ei kuulu mitään uutta.

Friday, July 03, 2009

Joskus olen rannalla

Näinä hiljaisina kesälomapäivinä en ole tavannut juuri ketään. On tuntunut hyvältä. Muutamana aamuna olen pakannut vihreään kassiin lukemista ja vesipullon, suunnannut sitten oudon määrätietoisesti uimarannalle, istunut varjossa hiekan ja nurmikon rajalla lueskelemassa, välillä sulkenut silmät.

Ja tänä iltana tajusin, miksi.

Niin monta vuotta uimarannan äänet ovat olleet melkein surullisinta, mitä tiedän. Tuuli, ehkä aallot ja kaiken yllä lasten huudot ja nauru. Joku kiljuu äitiä katsomaan sukellustemppuaan, vanhemmat komentavat lapsia pois vedestä, sillä nyt on määrä lähteä kotiin syömään… Se kaikki yleinen häly on tuntunut fyysisenä kipuna. Sydän on alkanut hakata, kyyneleet ihan silmien takana: kukaan ei kutsu minua, minä en kutsu ketään.

Nyt, yhtäkkiä, tuo sama äänimaisema on kauneinta, mitä tiedän. En olisi aurinkoisena heinäkuun päivänä missään muualla onnellisempi kuin rannalla kuuntelemassa lasten mekkalaa. Mietin tuskin mitään, annan vain tilaa tunteille. Välillä ajattelen hennosti: ensi kesänä olen ehkä lapseni kanssa tämän saman puun alla ja meillä on eväänä viinirypäleitä. Miten näin pieni toive voi tuntua niin järisyttävältä?

Tänään puoliso haki minut rannalta töidensä jälkeen. Marketin parkkipaikalla, juuri autosta astumaisillamme, unohduimme lumoutuneena tuijottamaan näkyä: tuntematon mies nosti oman autonsa takakontista lasten matkarattaat. Seurasimme hartaina, kuinka hän kokosi ne.

”Aika kätevät rattaat”, sanoi puoliso pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun mies oli poistunut paikalta. ”Huomasitko, kuinka ne sai laitettua ajovalmiiksi yhdellä kädellä?” vastasin.