Tuesday, July 14, 2009

Puolison romanttinen syntymäpäiväyllätys

Täytin eilen vuosia. Puoliso oli hehkuttanut jo viikkoja, kuinka mahtavan lahjan hän on minulle keksinyt. Se pitäisi kuulemma tilata internetistä, eikä välttämättä ehtisi perille aivan merkkipäiväksi. Että enhän pahastuisi. Vakuutin, etten tarvitse muuta kuin maatuskan – olen haaveillut ja puhunut puisesta nukkejoukosta jo vuosia.

Silti hykerrytti. Mikä olisikaan tuo jymy-yllätys.

Tuli syntymäpäivän ilta. Minut istutettiin sohvalle, eteen iskettiin kuohuviini ja vadelmaleivos. Suuri hetki oli lähestymässä. Puoliso seisahtui eteeni ja lausui juhlallisesti, itseensä ilmeisen tyytyväisenä:

- Onnea, rakas. Olen ostanut sinulle kesälomarahoillani Upo-kylmäkeskuksen!

En ensin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Sain selvennyksen: laadukas jääkaappi-pakastinyhdistelmä, joka tarjoaa teollista jäähdytystehoa.

Purskahdin tyrskivään itkuun. Puoliso alkoi hämmentyä.

- Suunnittelin, että voit sitten säilöä sinne paljon paremmin kaikkia terveellisiä ruokia, kun lapsi tulee.

- Halusin vain sen maatuskan. En halua mitään tuollaisia aikuisten lahjoja.

- Mutta kylmäkeskus on vähän kuin maatuska. Sinnekin saa kaikkea sisälle.

Keskustelu jatkui pitkään ja polveilevasti.



Sotatila ja suru sivuutettiin vielä saman illan aikana, syntymäpäivä päättyi hyvin. Saan maatuskankin.

Ja ehkä on ihan kiva, että meille tulee uusi kylmäkeskus (jonka nollatilassa tuotteet säilyvät jopa kolme kertaa pidempään kuin normaalissa jääkaappilämpötilassa).

Ajatus oli kaunis.

Vaikka oli vanhakin jääkaappi ihan hyvä vielä.

Kiinasta ei kuulu mitään uutta.

Friday, July 03, 2009

Joskus olen rannalla

Näinä hiljaisina kesälomapäivinä en ole tavannut juuri ketään. On tuntunut hyvältä. Muutamana aamuna olen pakannut vihreään kassiin lukemista ja vesipullon, suunnannut sitten oudon määrätietoisesti uimarannalle, istunut varjossa hiekan ja nurmikon rajalla lueskelemassa, välillä sulkenut silmät.

Ja tänä iltana tajusin, miksi.

Niin monta vuotta uimarannan äänet ovat olleet melkein surullisinta, mitä tiedän. Tuuli, ehkä aallot ja kaiken yllä lasten huudot ja nauru. Joku kiljuu äitiä katsomaan sukellustemppuaan, vanhemmat komentavat lapsia pois vedestä, sillä nyt on määrä lähteä kotiin syömään… Se kaikki yleinen häly on tuntunut fyysisenä kipuna. Sydän on alkanut hakata, kyyneleet ihan silmien takana: kukaan ei kutsu minua, minä en kutsu ketään.

Nyt, yhtäkkiä, tuo sama äänimaisema on kauneinta, mitä tiedän. En olisi aurinkoisena heinäkuun päivänä missään muualla onnellisempi kuin rannalla kuuntelemassa lasten mekkalaa. Mietin tuskin mitään, annan vain tilaa tunteille. Välillä ajattelen hennosti: ensi kesänä olen ehkä lapseni kanssa tämän saman puun alla ja meillä on eväänä viinirypäleitä. Miten näin pieni toive voi tuntua niin järisyttävältä?

Tänään puoliso haki minut rannalta töidensä jälkeen. Marketin parkkipaikalla, juuri autosta astumaisillamme, unohduimme lumoutuneena tuijottamaan näkyä: tuntematon mies nosti oman autonsa takakontista lasten matkarattaat. Seurasimme hartaina, kuinka hän kokosi ne.

”Aika kätevät rattaat”, sanoi puoliso pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun mies oli poistunut paikalta. ”Huomasitko, kuinka ne sai laitettua ajovalmiiksi yhdellä kädellä?” vastasin.