Wednesday, May 26, 2010

Draamakomedia

Kökötän työhuoneessa tietokoneen ääressä, kaartelen Facebookissa, lapsi nukkuu ja yhtäkkiä ymmärrän ihmetellä, miksi puoliso niistää koko ajan yläkerrassa. Ei hänellä pitäisi olla nuhaa juuri nyt.

Kiipeän katsomaan.

Hän istuu nojatuolissa, sylissä oma tietokoneensa, näen vilahduksen ruudusta ja alan niiskuttaa välittömästi. Puoliso ei enää itke (sillä se tuo ääni oli), ehkä häntä hiukan hävettää, mutta itse alan vasta päästä vollotuksen vauhtiin.

Tietokoneen näytöllä pyörii ensimmäinen editoitu videoversio matkasta, jolloin saimme lapsen. Vasta nyt, yli puoli vuotta kotiinpaluun jälkeen, puoliso on saanut sen koostettua ja minä uskallan sen katsoa. Valokuvat ovat olleet kansiossa pitkään, mutta niistä puuttuu liike ja ääni.

Näen tärähtelevän pätkän siitä, kuinka seisomme hymyilevää virkailijaa vastapäätä ja hän ojentaa meille lapsemme. Mekin hymyilemme, ja tuo ilme naamallani ehkä eniten itkettääkin. Niin pöhkö onnellinen, en ole koskaan näyttänyt siltä. Aivan älytön! Kontrolloimaton, ”kuin jostain karannut” kommentoi ystävä jo valokuvaakin ja tämä on sitä potenssiin tuhat. Ihanan kaunis.

Luulin aina etukäteen, että itkisin saadessani lapsen syliin. Nyyhkytin jo kuvitellessani asiaa. Vaan ei, hymyilen kuin valaistuneena, sitten harhailen vähän aikaa ympäri huonetta kunnes löydän vieressäni olleen tuolin, istun siihen lapsen kanssa. Puolisokin on siinä, hälyä ja kiinan kieltä kuuluu, pyhä hetki.

Ja nyt me katsomme tuota kaikkea. Olimmeko edes siellä kaukana, ei tunnu siltä. Ainahan me täällä kotona olemme olleet. Ja jos olimme, miten uskalsimme lähteä noin suurelle pelottavalle matkalle? Minäkin, joka olen aina kaikkea pelännyt. Puoliso, joka stressaa jo päiväristeilyä Tallinnaan.

Kelaamme kuvaa eteenpäin – kyllähän tätä kestää katsoa, mutta vain pienissä erissä!

Seuraavassa otoksessa on edellinen ilta: vierailu kiinalaisessa lastentarvikeliikkeessä oppaan johdolla. Silkkaa komediaa! Puoliso seisoo ilmeinen pakokauhu silmissään pienten kovaäänisten myyjättärien ympäröimänä, nämä kehottavat kokeilemaan, miltä matkarattaiden työntäminen tuntuu. Kun minua viitotaan lähemmäs, huidon hämilläni: Ei ei! Enhän minä osaa! Enkä ymmärrä! Kainalossani on vaippapaketti, puristan sitä kouristuksenomaisesti.

Onpahan edes vaipat hankittu, muistan ajatelleeni.

Tänä iltana ajattelen, että kun sosiaalityöntekijä maanantaina saapuu meille kirjoittaakseen Kiinan viranomaisille raportin perheestämme ja lapsen sopeutumisesta, voimme näyttää hänelle pienen videokoosteen siitä, kuinka kaikki kävi.

Samalla voimme kysyä, olisiko meistä vielä uudelle adoptiomatkalle.

Saturday, May 08, 2010

Lapsettomien lauantai ennen äitienpäivää


Huomenna juhlin ensimmäistä äitienpäivääni.

Tähän saakka merkityksellisempi päivä on ollut tänään vietettävä lapsettomien lauantai, ja oikeastaan siksi avasin tietokoneen ja yritän kirjoittaa sanoja peräkkäin.

Ei onnistu.

Tahtoisin jotenkin osata kertoa, että kyllä minä muistan, millainen oli lapsettomien lauantaini vuosi sitten, tai kaksi tai kolme tai joskus. Enkä koskaan unohdakaan, luultavasti aina äitienpäivän aattona itkettää.

Että tänään olen ajatellut kaikkia heitä, jotka lasta toivovat.

Ja tuntenut valtavaa kiitollisuutta siitä, että saan rakastaa erästä tiettyä pientä tylleröä, joka nukkuu nyt, mutta aamulla herää, nousee sängyssään seisomaan, vetää itse soittorasiansa loilottamaan ja ojentaa kätensä, haluaa syliin, haluaa leikkimään, sotkee hujauksessa huoneensa ja kodin, välillä tulee silittämään tukkaa ja nenää, siitä alkaa uusi päivä.

Hyvää äitienpäivää äideille on helppo toivottaa, sitä toivotan asianosaisille, enkä oikein aina osaa vieläkään uskoa kuuluvani joukkoon. Leikkipuiston reunamilla seistessäni tarkkailen toisinaan itseäni ulkopuolisena, hämmästellen: tuossa se nyt juttelee toisen äidin kanssa lapsensa taidoista, sehän on kai aivan kuin muutkin.

On kuin kuuluisin yhä myös siihen toiseen joukkoon. Lapsettomien, lapsesta huolimatta.

Olen nyt miettinyt pitkään, mitä toivottaisin lapsettomille, jotka lasta kaipaavat ja joille äitienpäivä on surullinen päivä. En tiedä.

Onnea? Voimia? Tsemppiä? Jaksamisia?

Ei. Yäk.

Ehkä riittää, että kerron muistavani. Ja lupaan, etten koskaan kysele kenenkään perheenperustamissuunnitelmia, ellei toinen osapuoli ota asiaa ensin puheeksi.