Meille kuuluu hyvää, tavallista

Toissapäivänä luin ensimmäistä kertaa sitten viime elokuun läpi elämäni tärkeimpään postaukseen tulleet kommentit. Itkin. Onneksi olen kirjoittanut hetket muistiin näinkin julkisesti. Ajattelin ihmeissäni ja kiitollisena kasvotonta myötäeläjien joukkoa, joka minua silloin muisti. Teitä.

Olen ollut aika pitkään hiljaa, taas.

Sussun kommentti edelliseen merkintääni pysäytti. Siinä oli kiteytetty seikka, josta olen tuntenut syyllisyyttä. Että nytkö ne ongelmat alkoivat, kun en enää kirjoita. Tai ylipäänsä: mitä meille kuuluu, edes. Tai (tämän ajattelen vain itse tänä iltana, piha ihan peittonaan keltaisia vaahteranlehtiä): onko oikein, että kirjoitan vuosia ja sitten muutun vaiteliaaksi, en enää kerrokaan.

Ei, meillä ei ole ongelmia. Ainakaan sen suurempia kuin lapsiperhe-elämässä on. Ennemmin meillä on tavallista.

Tällaista:

Lapsi herää aamulla kahdeksan maissa. Vanhempia väsyttää. Hän kantaa kirjan sänkyyn ja käskee lukea, saman kissakirjan uudelleen ja taas, osaan sen jo ulkoa, luen silmät kiinni. Sitten puuroa jauheesta, lapan päälle hilloa. Eräänä lauantaiaamuna olin niin väsynyt, että annoin lapsen syödä uuninpellille illasta unohtuneita kylmiä ranskanperunoita, kun tarkka katseensa ne äkkäsi.

Tiistaina on muskari, keskiviikkona taaperopiiri, torstaina perhekerho. Muina päivinä menemme puistoon muuten vain. Kotimatkalla ostamme kaupasta sipuleita ja tomaattipyrettä, ehkä, tai jotain muuta, lapsi työntää omia pieniä kärryjään ja annan hänen pakata ostokset pussiin, se kestää ikuisuuden.

Syömme, sitten nukumme. Heräämme, alamme tehdä ruokaa. Lapsi vatkaa ja maistaa ja tyhjentää tiskikoneen. Piirrämme ehkä vähän, tai annamme pehmoeläimille leikkiruokaa (”maajoja”, sanoo lapsi, poimii näkymättömät mustikat lattialta ja on mielestäni maailman hauskin).

Isi tulee kotiin. Syömme, menemme kauppaan (”Prjisma-kaujppa”, sanoo lapsi ja on mielestäni maailman hauskin). Tulemme kotiin, puramme ostokset, sähläämme jotain, syömme puuroa, lapsi pesee hampaat ja kuuntelee kainalossa kissakirjaa.

Sitten hän nukahtaa ja ajattelen, että

onneksi se vihdoin nukahti

ja

voi ei, nyt se nukkuu ja on ikävä, heräisi jo.

Kuulostaako tutulta?
…

Onnellisia olemme.

Ja samalla puuroarjen ja puuroutuneiden päivien keskellä suren, minä joka ennen merkitsin sanoiksi paperille ja tietokoneen näytölle jokaisen tunteen: Muistanko kaikkea tätä enää myöhemmin? Kamalaa, jos en muista.



Pitäisi kirjoittaa enemmän. Tänne ja muualle.

…

Joskus vuosia sitten tässäkin blogissa kiersi haaste, jossa lukijoilla oli lupa kysyä mitä tahansa blogin kirjoittajalta. Nyt tuo haaste on mennyt ja vastauksenikin taitavat lojua lukittujen merkintöjen puolella.

Mutta jos tahdot tietää jotakin meistä nyt ja tässä arjessa, kysy ihmeessä! Luultavasti vastaan mielelläni yhä.