Friday, October 07, 2011

Hetki tässä kohdassa

Lapsi juttelee isänsä kanssa yläkerrassa, kodikas ihana pulina, ulkona pimeää, meiltä loistaa valo, osuu punaisiin omenoihin pihapuussa.

Mietin tätä:

Kuinka valoisa olikaan adoptiovirkailijamme hymy, kun hän eilen sanoi: iloisena suosittelen teitä vanhemmiksi, ensi viikolla alan kirjoittaa kotiselvitystä, täydennetään sitä sitten yhdessä, tilatkaa jo rikosrekisteriotteet.

(Olemme jo tässä vaiheessa!)

Tätä myös:

Lapseni kysyi viime viikolla: Missä te äiti ja isi olitte silloin, kun minä oottelin lastentalossa Kiinassa?

Itkin.

Ja tätä:

Kirjan julkaiseminen taisi olla se hinta, jonka blogistani maksoin. Summa tuntuu yllättävän suurelta, koska tahtoisin kirjoittaa enemmän. Mutta en ole enää anonyymi. Nyt taiteilen julkisen ja yksityisen rajalla, omani ja lapsen/lasten, yritän ratkaista mitä asioita voin ja haluan kertoa niille jotka tietävät oikean nimeni, ehkä tuntevatkin. Ja mitä en voi enkä halua.

En tiedä, kuka tätä lukee enkä saa sitä koskaan tietääkään. Kasvottomana oli helpompaa.

Tätäkin mietin:

Jos avaisin uuden suljetun blogin? Jos aloittaisinkin lukupäiväkirjan, jotain ihan uutta? Jos sittenkin löytäisin tavan kirjoittaa rehellisesti täällä ilman että tunnen punnitsevani jokaista sanaa liian tarkalla vaa'alla? Jos vain lopettaisin? Mutta miten osaisin olla kirjoittamatta?

Jatkan miettimistä. Olo on sama kuin viimeisen työpäivän jälkeen ennen kuin lähdin hakemaan ensimmäistä lastani kotiin. Astuin ovesta ulos enkä tiennyt, mihin suuntaan pitäisi lähteä kulkemaan, aurinko taisi paistaa.

...

Viime päivinä olen kulkenut ainakin täällä, Google vähän auttoi. Luin, mitä kirjastani ovat sanoneet muut kuin kriitikot (jotka ovat olleet lempeitä). Hyrisytti, itkettikin. Kiitos. Jos joku linkki uupuu, vinkatkaahan.


Ananas ja Kookos

Chef shoppaa

I want it all!

Elämän eliksiiri

Elämää Villa Honkasalossa

HomeHoles.Net

Inahdus

Insinöörin kirjahylly

Itäjäinen

Juuri tällaista

Järjellä ja tunteella

Kaunis pieni elämä

Kertomus jatkuu

Kirjava kammari

Kotiin kolmesta kolkasta

Kujerruksia

Luettua

Lukutoukkailua

Mari A:n kirjablogi

Myrkyttären nurjempi puoli

Nurjat

Oota, mä luen tän eka loppuun

Pientä elämää etsimässä

Pikkuvirran Aina Valpas joukko

Sanniaisen sipinät

Shiny, Healthy, Happy & Beautiful

Sinisen linnan kirjasto

Susan kirjasto

Tajunnan virtaa

Terapiaosasto

Tuuliviirityttö tahtoo

Vilijonkka & tyttäret

Villasukan koti

Äitiyspakkaus

Saturday, July 30, 2011

Monta kyyneltä tirautettu

Näinä viikkoina, silkasta onnesta. Täälläkin:

Hotellihuone Tallinnassa. Sänky, pienempi sänky, televisio, amme, avainkortti, perhe. Huone aktivoi miljoona tunnetta ja muistoa, sitä en etukäteen arvannut. Tämä on ensimmäinen yhteinen matkamme kotoa hetkeksi pois, tyttärelle on pakattu mukaan oma peitto, oma unirätti (vaaleanpunainen) ja toinen oma unirätti (vaaleansininen).

Edellisen kerran vietimme aikaa vieraan maan hotellihuoneessa Kiinassa silloin heti aluksi, lapsi oli peloissaan, minä vielä enemmän. Nyt sama lapsi nauraa, nauraa ja juttelee, menee ihan hiljaiseksi kun tilaan hänelle hotellin allasbaarista appelsiinimehun, jossa on sekä pilli että jääkuutioita. Juo mehuaan märkä tukka silmillä, tärkeänä ja onnellisena.

Puistoruokailu lähipuistossa. Aluksi lauletaan laulu kultakaloista ja yhtäkkiä huomaan, että lapseni laulaa mukana ja osaa kaikki sanat. Toisella kädellään hän pitää kiinni lautasesta, toisen asettaa siskoni reiden päälle, sillä siskokin on mukana puistossa ja hänen molemmat tyttärensä, joiden kanssa minun tyttäreni nyt leikkii, kun on nakkisoppansa lusikoinut.

Koti, tämä huone tässä nyt ja tietokoneen ruutu.
Iltaisin avatut sähköpostit ja muut viestit, joissa sanotaan, että kiitos kirjasta, annoit sanat tärkeille tutuille tunteille. Pieni inhimillinen vakoilu netissä: Kamalasti varauksia kirjastoissa, minun kirjastani! Ja sitä on ostettukin! Ja samalla kaikkein tärkeimpänä, suurimpana ilona juuri viestit, kaikki.

(Vaikka ihan jokaista en ymmärrä: ”Valitettavasti kirjailijasta sai sen kuvan, että lapsella haetaan lisää hänen niin kovin erikoiseen persoonaansa. Lapsi sai varmasti todella rakastavan kodin, sitä en epäile, mutta miksi ei kelvannut lapsi mistään muualta? Piti olla juurikin Kiinasta, juurikin tyttölapsi. Onhan sellaista tietenkin kiva esitellä vieraillekin, kaikki katsovat uteliaasti. Vammainen, ei-vinosilmäinen poika ei aiheuttaisi niin paljon ihastuneita huokailuja. Nättiä kiinalaista tyttölasta jaksaa odottaa viisikin vuotta, vaikka onkin niin kamalaa olla lapseton.”)

Pihatie. Tytär, joka poimii vadelmia sen reunoilta ja haluaa säästää yhden: Tämä on pikkuveljelle. Hän on vakuuttunut siitä, että saa pikkuveljen. Kun sanon, ettei veli tai sisko tule vielä aikoihin, on ratkaisu valmiina: Pannaan marja pakastimeen säilymään.

Niin teemme. Yksi folioon mytätty vadelma odottaa kylmäkeskuksessa.

Wednesday, June 15, 2011

Kirja tuli

Kun vihdoin lähetin tämän blogin merkinnöistä kootun käsikirjoituksen muutamalle kustantajalle, sain ensimmäisen myöntävän vastauksen parissa päivässä. Menin tapaamaan kustannustoimittajaa.

Eihän sitten ole pakko mennä kirjamessuille tai mihinkään? kysyin melkein heti.
Yleensä minulta tivataan, mitä kaikkea voimme tehdä kirjan mainostamiseksi, sanoi kustannustoimittaja ja näytti hämmästyneeltä.

Dialogi kertoo aika paljon tunteistani tämän päiväkirjan julkaisemisen suhteen.

Ensin valmistui kansi. Se on mielestäni kaunis.




Nyt kirja alkaa vähitellen olla kirjakauppojen hyllyissä, tai ainakin sen saa tilattua sinne. Kirjastoistakin sitä saa. Oma lämpimäiskappaleeni odottaa edelleen kirjekuoressa Tammella. En ole uskaltanut hakea sitä.

Huomenna haen kirjani ja otan sen mukaan mökille. Illalla lapseni nukkuu, silloin makaan sohvalla, avaan kuoren ja käännän ensimmäisen sivun esiin, alan lukea, ikkunasta näkyy pimeä järvi.

Kirja sisältää lähes kaikki menneiden vuosien blogimerkinnät ja aika paljon muutakin, myös tarinan hakumatkasta sellaisena versiona kuin voin asiat lapsen yksityisyyttä suojellen kertoa. Miltä mahtaa tuntua lukea omia sanojaan, en tiedä.

Kaksi asiaa ennen kiitoksia:

Kustantaja lupasi lähettää kirjan joukolle sellaisia bloggaajia, jotka tahtovat ystävällisesti esitellä tai arvioida sen blogissaan. Meiliosoitteeni löytyy tuosta oikealta, jos kiinnostuit. Kerro viestissäsi osoitteesi, blogisi osoite ja vähän jotain muutakin.

Tästä linkistä kirjan voi ostaa kolmenkymmenen prosentin alennuksella.

Sitten tärkein: Kiitos! Näistä sanoista ei olisi tullut kirjaa ilman blogia eikä blogi olisi hengittänyt ilman lukijoita.

Olipas vaikea kirjoittaa tällaista markkinointiin vivahtavaa asiaa! Seuraavassa merkinnässä palaan omalle maaperälleni. Sitä ennen saa onnitella!

Wednesday, June 01, 2011

Ensimmäinen

Aika: Arki-ilta, olen palannut töistä, lapseni naama on hetki sitten syödyn banaanin tahrima, hän on kaunis, puoliso on mennyt ruokakauppaan ja muistaa toivottavasti ostaa myös leivinpaperia vihdoin, laskemme liukumäestä odottaessamme häntä, minäkin kerran.

Paikka: Leikkipuisto kaupan takana.

Hetki: Lapseni ehdottaa vieraalle, noin viisivuotiaalle tytölle: tanssitaan! Lapseni tanssii mielellään, siihen ei tarvita musiikkia. Hän tarttuu tyttöä kädestä. Viisivuotias alkaa tanssia mukana. Heidän jalkojensa alla on hiekkaa, lapseni kengän neppari on auki, katson heitä.

Olen jo vähän aikaisemmin ihmetellyt, missä on viisivuotiaan aikuinen. Tuolta hän tulee. Hänellä on kädessään avattu oluttölkki. Hän riuhtaisee viisivuotiaansa käsivarresta kauemmas, sysää toiseen suuntaan ja sihahtaa: Meet nyt tonne liukumäkeen ja vähän äkkiä!

Sitten hän sanoo minulle: Et säkään sitten ketään suomalaista äijää löytänyt tekemään lapsia? No, kun sua katsoo, ei ole kyllä ihmekään.

Lapseni seisoo vieressä hetken hiljaa, ottaa kädestä ja sanoo: Setä oli vihanen.

Friday, May 13, 2011

Tuuripeliä?

Tuttava lähetti sähköpostin ja sähköpostissa oli kysymys: ”Kannattaako teidän ihan tosissanne yrittää adoptoida toinen lapsi, kun ensimmäisen kanssa kävi noin hyvin, että tuli pieni ja terve tyttö? Jotenkin tuntuu, ettei samanlainen tuuri voi jatkua ja sitten teitä myöhemmin kaduttaa.”

Kaduttaa, oman lapsen olemassaolo. En ymmärrä.

(Vaikka joskus mietin, voiko ketään rakastaa yhtä paljon kuin häntä, joka juuri nyt nukkuu sängyssään, rättinsä kanssa, sormet likaisina päivän puistoreissuista, kauniina, ihme. Voi, kertovat he, joilla jo on kaksi lasta.)

Toinen lapsi hiipii vähitellen lähemmäs, tulee näkyväksi. Ensimmäisellä on nimi ja lukuisia hellittelynimiä, toinen on vasta ”lapsi”. Kun puoliso poistaa portaiden turvaportteja, hän sanoo huomaamattaan: ”Täytyy muistaa pistää nämä järkevään paikkaan, että ne löytyvät, kun lapsi tulee”. Hymyilyttää. Tämä on uusi odotus.

Silti en uskalla iloita toisesta lapsesta vielä paljon, muistan liian hyvin menneiden vuosien tunteet, kaikki. Haluaisin uskaltaa enemmän.

Molemmissa odotuksissa yhteistä on se, etten kykene kuvittelemaan lapsen kasvoja. Ehkä vasta sitten, jälleen, kun hän on sylissä. Silloin sanon: ”Juuri sinun piti tulla meille, tuolta sinun kuuluu näyttää, minä olen äitisi.”



Suunnilleen näin kirjoitin myös eilen ja ehdin hyväksyä kaksi kommenttia. Kun heräsin, merkintä ja kommentit olivat kadonneet. Se tekniikka! Nyt siis uudelleen. Ja kiitos kommenteista!

Tuesday, April 26, 2011

Taitavan kuskin lenkkarikengät

Ensimmäisen adoptioprosessin alussa keväällä 2005 kirjoitimme puolison kanssa sosiaalivirkailijalle samoja kotitehtäviä kuin nyt: minikertomuksia lapsuudenkodista, arvoista, lastenkasvatuskyvyistä, vapaa-ajasta, muusta, meistä. Muistan tunnelman hyvin. Kirjoitin tämän saman pöydän ääressä, puoliso olohuoneessa, huhtikuu hengitti ulkona. Välillä kuuntelin hiljaista naputusta seinän takaa: mitä puoliso siellä tilittää?

Samat tehtävät, kuinka moni asia onkaan muuttunut. Se oli jotenkin niin surullista ja vimmaista ja toiveikasta aikaa, nyt kaikki on tyynempää.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana:

Kaipasin lasta joka hetki, tunne lävisti kaiken enkä päässyt pakoon vaikka kuinka järkeilin. Nyt kaipaan toista lastani kotiin yhtä vahvasti, mutta paljon vähemmän kipeästi. Osaan odottaa.

Pelkäsin jatkuvasti, etten kelpaa äidiksi. Keksin syitä, valvoin öisin: olenko liian epäsiisti, liian pätkätyöläinen, liian arka, liian mitä tahansa tai vaihtoehtoisesti liian vähän, mitä tahansa?

Kuvittelin jokaisen läheisen ajattelevan adoptioprosessiamme taukoamatta. Hermostuin, mikäli he eivät kyselleet mitään: voisi vaatimaton elämäni vähän edes kiinnostaa. Hermostuin, jos kyselivät: mitä siinä taas utelet?

Olin ihan kohtuuton. Ja luultavasti olen kohtuuton jälleen pian taas. Silloin yritän muistaa.

Ensimmäisen adoptioprosessin aikana kotona oli hiljaista. Nyt kotona on rakas pieni V, joka lusikoi viiliä suuhunsa ja puhuu, puhuu kanssani.

V: Tossa on V!
Äiti: Niin, siinä jääkaapin ovessa on ensimmäinen kuva, jonka äiti ja isi saivat sinusta. Se oli ihana päivä. Katsos, miten pienet kengät jalassasi on.
V: Nyt on lenkkarikengät!
Ä: Niin on. Mitäs mietit siitä, mitä puhuttiin vähän aikaa sitten: että saisit pikkuveljen tai -siskon joskus?
V: Ei istu V:n tuoliin!
Ä: Ei tietenkään. Tämä on oma tuolisi. Voitaisiin ostaa tähän viereen toinen pieni tuoli.
V: Ei ota V:n leluja! Kiinasta haetaan! Lentokoneella!
Ä: Sinun lelujasi ei kukaan ota. Ja joo, Kiinasta se veli tai sisko tulisi, jos hyvin käy. Mutta ei vielä pitkään aikaan.
V: Sitten mennnään kovaa vauhtia, V ohjaa konetta, laittaa turvayöt kiinni. Äiti istuu kyydissä, isi istuu takana, vauva istuu kyydissä kanssa.

Thursday, April 07, 2011

Yhdeksän repliikin tiivistys

Minä: Siitä on nyt melkein päivälleen kuusi vuotta, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Tarkistin kalenterista. Maaliskuussa 2005 aloitimme edellisen adoptioprosessin, minä ja puoliso.

Virkailija: Onko siitä jo niin kauan! Niin, te taisitte sattua juuri siihen saumaan, jolloin Kiinan adoptiojonot pidentyivät yhtäkkiä kahdeksasta kuukaudesta vuosiksi. Miltä odotusaika tuntui, jos muistelet sitä nyt?

Minä: Kaikki adoptiovanhemmat hokivat aina, että lapsen ollessa vihdoin sylissä odotuskipu pyyhkiytyy pois. Että silloin ymmärtää: nämä vuodet toivat juuri tämän lapsen, eikä hän voisi olla kukaan muu. En uskonut. Nyt uskon. Siksi olemme puolison kanssa jälleen tässä, toimistossasi samalla sohvalla kuin silloinkin.

Virkailija: Tuntuuko nyt erilaiselta?

Minä: Tuntuu. Ei pelota niin paljon. Tiedämme, mitä prosessissa tapahtuu ja ehkä uskallamme luottaa enemmän siihen, että kelpaamme vanhemmiksi. Itse asiassa tuntuu yllättävän hyvältä. Kun sanoin sinulle puhelimessa tätä ensimmäistä tapaamisaikaa sopiessamme, että onpa kiva nähdä, tarkoitin sitä oikeasti. Viimeksi olin kauhuissani.

Virkailija: Entä maa, josta toivotte puolisosi kanssa saavanne lapsellenne sisaruksen? Oletteko miettineet asiaa?

Minä: Kiina vaikuttaisi edelleen olevan meidän maamme, emme voi kuvitella muita vaihtoehtoja ainakaan nyt. Olemme pohtineet paljon Special Needs -adoptiovaihtoehtoa; että lapsella olisi jokin vamma tai sairaus, kun hän saapuu. Se pelottaa, mutta tuntuu samalla oikealta. Ehkä. Tästä valinnasta tahtoisimme puhua kanssasi, että osaisimme olla aivan varmoja.

Virkailija: Puhutaan. Seuraavan kerran voisimme tavata toukokuussa. Kiva, että teillä on ilmeisesti paljon muitakin kontakteja, joiden kanssa voitte vaihtaa ajatuksia… Ja sitten se kirjasi, josta kerroit. Senkin kirjoittaminen auttoi varmasti näkemään asioita monessa valossa.

Minä: Niin, kai. Vaikka ujostuttaa. Että julkaisemisen jälkeen kuka tahansa voi lukea, miten kärsimätön ja kohtuutonkin olin, kun kaipasimme ensimmäistä lasta. Mutta sellaista se oli, se aika, päiväkirja, en halunnut kaunistella. Kun nyt odotamme toista pientä, en ehdi enää murehtia niin paljon, koska kotona tömistävät pienet varpaat ja laulelee hento tytön ääni.

Saturday, January 29, 2011

Äiti lohduttaa, äiti murehtii

Yhtäkkiä lapsestani on kasvanut iso, ainakin vähän. Hän täyttää kevään kuluessa kaksi vuotta. ”Ite tekee”, ”ei saa auttaa” sanoo hän ja änkeää jalkansa kenkään, kaataa mehun lasiin, haluaa mansikkatahnaa hammasharjaan. Illalla lapsi tulee syliin ja pyytää: äiti laulaa ja lohduttaa. Lohdutus tarkoittaa hänelle sitä, että ollaan ihan hiljaa tekemättä mitään, lähekkäin. Miten rakas hän onkaan.

Äiti laulaa ja lohduttaa, mutta äiti murehtii myös.

Osasinko sittenkään olla ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana kyllin hyvä paljossa rikkinäiselle lapselle?

Olinko tarpeeksi läsnä, sanoinko aina oikeat sanat, teinkö parhaat valinnat jokaisena päivänä? En varmasti.

Teinkö ja olinko tarpeeksi kuitenkin, riittävä äiti? En tiedä. Tein parhaani.

Olen sanonut lapselleni: Nyt menet isin kanssa tekemään keittiöön ruokaa, äiti haluaa olla hetken yksin. Ja: Jos ei se sotkeminen lopu, ei äiti jaksa syödä tässä saman pöydän ääressä. Ja: Jos et pue haalaria päälle, niin jää sitten muskari väliin enkä tiedä, jaksanko lähteä sinne ensi viikollakaan, harmi.

Ei minun suustani pitänyt koskaan kuulua tuollaisia lauseita.

Minua kauhistuttaa se, kuinka keskeneräisiä me vanhemmat olemme. Minä, muutkin luullakseni, kaukana täydellisyydestä. Ja silti meillä on lapsia. Ja ne ovat juuri meidän lapsiamme, pieniä ihmisiä, meille annettuja, meidän vastuullamme. Ja emme osaakaan kaikkea! Ja samalla olemme niin tärkeitä, tärkeimpiä! Ja hui!

Vuoden aikana on avautunut uusi maailma ja oivallus: näin monenlaisia äitejä on, näin monenlaisia tapoja toimia, tapoja olla äiti. Ei yhtä ainoaa.

Mutta mietin:

Kuuluuko riittämättömyyden tunne jokaisen äidin elämään?

Vai onko tämä, tämäkin, adoptioäidin oma kipu?